Rakastan talvea, laitumen sähköaitaa jossa ei lumen takia kulje kunnolla sähkö ja rakastan karkailevia hevosia...
Meinasin saada sydärin, kun tuli viesti että hepat ovat jälleen kerran karanneet ja joukossa juoksenteli myös Nipsu. Tälläkertaa kyse ei ollut mistään pikku hölkkälenkistä vaan monen kilometrin matkasta. Olivat menneet aidoista läpi (ilmeisesti säikähtäneet jotain) ja lähteneet juoksemaan metsäreittejä pitkin. Metsäreitit hieman helpottivat tunnetta joka myllersi sisälläni ja kyyneliä jotka odottivat lähtömerkkia saada tippua lämpiminä poskilleni, mutta ne saivat kuitenki luvan vielä odottaa.
Metsäreittien lisäksi hepat olivat ylittäneet kaksi kertaa junaradan joka sai taas sydämeni pomppimaan kurkussa saakka. Pelkäsin hirmuisesti, että tulevatko hepat varmasti takaisin ehjinä hevosina. Edes hammaslääkäri pelko tuntui tämän rinnalla ihan pieneltä, silloin kaikki muut pelot tuntuivat turhilta. Mikään muu ajatus ei ollut niin pinnassa kuin se toive, että hevoset tulevat ehjinä kotiin.Ja kakun kruunasi se , että kymmenet ihmiset olivat olleet etsimässä hevosia, mutta ne päättivät itse tulla takaisin kotiin saakka, ja tallin pihassa odotteli kantavana oleva tamma joka ei lähtenyt poikien mukaan hulluun seikkailuun vaan oli jäänyt kiltisti odottamaan huivilien tuloa. Hevoset olivat ihan hiestä märkinä, varsinkin Nipsu joka joutui tekemään hirmuisesti töitä pysyäkseen pitkäjalkaisten kavereidensä perässä korkeassa lumihangessa. Ja ne näyttivät niin tyytyväisiltä, aivan kuin eivät olisi ikinä edes karanneetkaan. Mutta kuka ties, ehkä ne hautoivat mielissään jo seuraavaa pakomatkaa. Toivomme hevosen omistajina vain sitä, ettei tälläinen tulisi enää ikinä toistumaan. Sillä tälläiset tilanteet tuottavat meille niitä kuuluisia ''harmaita hiuksia'' sekä huolta, pelkoa ja teitämättömyyttä missä rakas nelijalkainen kauraturpamme nyt oikein juoksee.
TIISTAI
Ponilla oli tänään vapaapäivä sillä olin jälleen kerran pitämässä pallokerhoa, ja kerhon jälkeen olin menettänyt hermoni, ääneni sekä osan hiuksistani kiukuspäissä niitä revittyäni.
TÄNÄÄN
Harjasin palleroisen, juoksutin sitä vähän kentällä ja menin myös kentällä hetken ilman satulaa. Olen nimittäin tapaturma-alttiina ihmisenä rikkonut polveni nyt vaihteeksi ja se hieman oikuttelee. Joudun varmaankin lääkäriin sen takia, mutta pikkuvikoja , helppo korjata. Ratsastus meni tänään enimmäkseen vain ratsasteluksi, mutta silti jotenkin nautin siitä. Ei ollut mihinkään kiire, olin vain siinä ja nyt. Onnellisesti elämäni ponin selässä. Kaikki maailman asiat , myös ne huonotkin muuttuivat kirkkaammiksi ja maailma näytti kerrankin hymyilevän.
En vieläkään käsittänyt sitä miten minä, juuri minä, ihan tavallinen tallaajapulliainen olin saanut elämääni jotain näin ihanaa kuin tuon hirnivan kultakimpaleen. En vaadi siitä enempää, enkä vähempää, se on vain yksinkertaisesti täydellinen juuri noin ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti