We are our own life princes and princesses

            You stole my heart and you’re the one to blame
                          And that’s why I smile.
                              It’s been a while
          Since everyday and everything has felt this right
                                 And now
                            You turn it all around
                       And suddenly you’re all I need
                         You are the reason why I smile


Nämä viikot Helsingistä saapumiseni jälkeen on mennyt Nipsun kanssa niin hyvin, että olen ollut vain yhtä hymyä. Olen ollut niin onnellinen, että voisin haljeta onnesta. Kaikki on tuntunut tuon ponin kanssa niin hyvältä, että en voisi kuvitella muuta hevosta itselleni kuin Nipsun. On meillä ollut valtavasti vastoinkäymisiä, näiden kuukausien aikana, mutta se on alkanut luottamuksen myötä helpottaa.

Muistan sen päivän kun Nipsu saapui meille, astui trailerista ulos ja silloin ajattelin olevani koko maailman onnellisin tyttö. Oma hevoseni joka oli tuntunut kaukaiselta haaveelta oli tullut nyt todeksi. En voinut käsittää sitä, en ole voinut käsittää sitä vielä kuukausia sitten kunnolla. Ensimmäisenä kuukautena ei oikein tuntunut mikään toimivan, Nipsu karkaili, ratsastus meni päin kuusia, eikä yksin maastoon lähtemisestä ollut mitään puhettakaan.

 

Nyt kuitenkin kaikki on alkanut loksahdella paikoilleen kuin palapelin palat. Aloitin maastoon totuttelun taluttelemalla sitä yksin. Annoin sen nuuhkia kaikki mitä se halusi, kaikki pelottavat kivet ja oksat. Silloin se alkoi rentoutua kun annoin sen rauhassa katsella ja tutkia vierasta ympäristöä. Sitten lähdettiin maastoilemaan niin, että menimme joskus Nipsun kanssa kärkenä kun Piia ja Sakke lähtivät mukaamme. Usein kuitenkin Sakke joutui kulkemaan aivan ponin perseessä kiinni kun Nipsu ei päässyt tappijaloillaan niin kovaa kuin sakke kolmemetrisillä koivillaan. Nipsu kuitenkin liikkui kärjessä hyvin ja tunsin meidän olevan jo voiton puolella. Sitten olikin meidän ensimmäinen maasto yksin.. Jännitin sitä hirmuisesti, että pihassa lähtemisestä se alkaisi venkoilla niin kuin yleensä kun yritettiin lähteä maastoon. Niin ei kuitenkaan käynyt ja päästiin lähtemään ja tekemään ensimmäinen yhteinen maasto lenkkimme yksin. Se oli meille riemuvoitto! Sen jälkeen maastoilu ei ole tuottanut enää ongelmia, paitsi maitolaituri on nipsun ikuinen arkkivihollinen ja joskus hurjat kivet vähän jännittävät sitä. Viime tiistaina maatoilu operaatiomme sai kruunun päähän, kun kävimme Nipsun kanssa maastossa, ilman satulaa ja pelkällä riimulla (johon kyllä olin kiinnittänyt ohjat, jotta saisin siihen vielä varmuutta) Nousin selkään ja lähdettiin maastoilemaan, luulin meille tulevan rutkasti takapakkia kun kohdallemme sattui suuri ja hurja kivi jonka eteen poni pysähtyi kuin seinään. Otin ohjia,että mene mene, mutta ei. Kääntyi vain seisomaan tallille päin. Sain kuitenkin käännettyä ponin menosuuntaan, annoin löysät ohjat ja rohkaisin sitä menemään. Lopulta menimme kuin menimmekin kiven ohi ja silloin lamppu syttyi - Nipsulle maastoilessa pitkää ohjaa. Ja kun näin menin koko loppu matkan niin ei tullut mitään ongelmia. Aloin itkemään siellä selässä kun olimme jo tulossa loppusuoralla takaisin kotiin. Olin yksinkertaisesti niin onnellinen ja hymy nousi korvasta korvaan. :)

Koin itse henkistä kehittymistä esteillä. Noin vuosi sitten olin reisussa ja päätettiin lähteä läheiselle ratsastuskoululle kokeilemaan millaista siellä olisi. Sain ratsukseni tallin suurimman hevosen joka oli melko rauhallinen tapaus jonka ei pitänyt koskaan tehdä mitään temppuja. Saatiin hypätä (olin käynyt edellisenä päivänä koulutunnilla) ja kun minun vuoroni tuli hevonen säikähti jotain juuri ennen estettä ja alkaa pukittaa ja kääntyy poispäin. Minä sieltä sitten lennän kauniissa kaaressa ja isken pääni jotenkin estetolppaan ja siitä lennän suoraan kyljelleni esteen päälle. En itse muista mitään tilanteesta kun tipuin ja minulla sitten tehtiin diaknoosiksi aivotärähdys. Nousin kuintekin selkään ja estettä laskettiin alas. Hyppäsin sen eikä jännittänyt, mutta kun se nostettiin sille tasolle missä olin tippunut niin alkoivat hevoset laukkailemaan vatsassani hirmuista vauhtia. Yli kuitenkin kunniakkaasti mentiin ja eikä minulle jäänyt varsinaista kammoa. Mutta silti aina mahassa tuntui pieni kutina kun nostettiin esteitä. En ole tästä pahemmin kenellekkään kertonut, mutta nyt päästin sen koko kansan ilmoille. Kuitenkin siis asiaan. Olen saanut nipsun kanssa varmuutta hyppäämiseen,että mahan kutina on loppunut, kuulostaa hieman tyhmältä mutta niin se on :D Joten sain sitten tälläisen ajatuksen jota en olisi aikaisemmin uskonut saavani. Hypätään ilman satulaa ja riimulla. Tiedän, että esteet ovat joidenkin silmään pieniä, tiedän etten täydellisesti osaa, mutta sen tiedän että nyt luotan Nipsuun entistä enemmän ja tiedän, että estepelko ei vaivaa minua enää. Ja kiitos paljon myös meidän valmentajallemme joka antoi hyviä vinkkejä kitkeä pelko pois.

 

Täällä on ollut ihania helteitä (olen nimittäin melkoinen vilukissa) mutta ratsastuksen kannalta ei niin ihania helteitä. Ratsastus on todellakin ollut ilman satulaa menoa ja pidän siitä itsekkin. Voisikohan kisoihinkin mennä ilman satulaa :D  Eilen (ke)  äidin kaveri meni Nipsulla sillä halusi kokeilla sitä. Varustin ponin menoa varten ja opetin äitin kaveria siinä samalla varustuksessa. Hän on ratsastanut rats.koululla muttei ole koskaan osallistunut varustamiseen. Saatiin poni kunnialla ratsastus kuntoon ja laitoin satulan sillä hän oli mennyt vain satulalla ja olihan nipsu hänelle vielä uusi tuttavuus ja satula toisi turvallisuuden tunnetta. Nainen saatiin selkään ja kun hän antoi pohkeita poni ei hievahtanut. Olin siirtynyt kentän laidalle ja olin menossa heidän luokseen kun poni sitten kääntyy minua kohti ja kävelee luokseni, eikä selässä olijalla ollut siihen mitään sanomista. Ponin silmissä näkyi kysymysmerkki "miten sinä olet yhä siinä ja joku on minun selässäni?" Lähdin kävelemään kentällä ja poni tepasteli perässä ihan turpa kiinni selässäni. Aina kun yritin mennä pois niin poni seurasi tai alkoi vikuroida muuten. Lopputulos oli se, että minä kävelin koko tunnin ponin edessä ja kun ravattiin oli myös minun tehtäväni juosta . Onneksi ei laukkaa otettu, sillä en ole mikään himo sprintteri. Ja voin kertoa, että kuuma tuli! Ja vaikka poni ei kulkenut koko tuntiin ratsastajan toivomalla tavalla vaan asteli perässäni, olen hirmu iloinen ja tyytyväinen. Näin siinä kovan työn tulosta, luottamusta ja kiintymystä. Kaikesta pahasta huolimatta mitä meidän niskaamme on tullut,, olen saanut sentään jotain todella hyvää aikaan. Se tunne jonka tuon tunnin jälkeen sain, otti ihan sydämestä ja kyyneleet alkoivat virrata kuin itsestään.

                                
                                  and life is like a movie the princess the prince finally gets.
                                                         Nothing is impossible for us
                                                        Nothing can break us
                                            we are our own life princes and princesses

meilläpäin tätä kutsutaan RAKKAUDEKSI